⦶ Olen mieltänyt esoterian pääsääntöisesti kirjallisuuden lajiksi, joka reflektoi itseään. Hyvänä esimerkkinä toimikoon juuri nyt lukemisen alla oleva Heinrich Cornelius Agrippan De occulta philosophia libri tres . Toki olen harjoittanut rukoilua, mietiskelyä, suitsukkeiden valmistamista sekä seremonioita yms., mutta valtaosa ajasta ja energiasta on kulunut kirjojen parissa. Siksipä kiinnostukseni heräsi, kun näin Teosofisen seuran luennon aiheen — olinhan ollut siinä käsityksessä, että 1800-luvun jälkeiset intialaisiin oppeihin tukeutuvat teosofit välttelevät kaikenlaisia käytänteitä ja pitävät niitä jopa vaarallisina. Päätin siis mennä kuuntelemaan luentoa, vaikka oma esoteerisen kiinnostukseni itäraja onkin Persia. Saattoihan olla niin, että minua vuosikymmeniä hallinnut käsitys olikin väärä. Luento alkoi lupauksella käsitellä sitä, miten Teosofisen seuran kolme ohjelmakohtaa ohjaavat jäseniensä toimintaa. Kun tilaisuutta oli kulunut puoli tuntia, ei yhtäkään konkreettista es...
Varhais- ja sydänkeskiajan teosofiaa