⦶ Olen mieltänyt esoterian pääsääntöisesti kirjallisuuden lajiksi, joka reflektoi itseään. Hyvänä esimerkkinä toimikoon juuri nyt lukemisen alla oleva Heinrich Cornelius Agrippan De occulta philosophia libri tres. Toki olen harjoittanut rukoilua, mietiskelyä, suitsukkeiden valmistamista sekä seremonioita yms., mutta valtaosa ajasta ja energiasta on kulunut kirjojen parissa.
Siksipä kiinnostukseni heräsi, kun näin Teosofisen seuran luennon aiheen — olinhan ollut siinä käsityksessä, että 1800-luvun jälkeiset intialaisiin oppeihin tukeutuvat teosofit välttelevät kaikenlaisia käytänteitä ja pitävät niitä jopa vaarallisina.
Päätin siis mennä kuuntelemaan luentoa, vaikka oma esoteerisen kiinnostukseni itäraja onkin Persia. Saattoihan olla niin, että minua vuosikymmeniä hallinnut käsitys olikin väärä.
Luento alkoi lupauksella käsitellä sitä, miten Teosofisen seuran kolme ohjelmakohtaa ohjaavat jäseniensä toimintaa. Kun tilaisuutta oli kulunut puoli tuntia, ei yhtäkään konkreettista esimerkkiä ihmisen pelastavista tai häntä jalostavista käytänteistä ollut tullut esille. Ei edes veganismia.
Tilaisuuden loppupuolella mainittiin mietiskely, mutta sekin alisteisena harjoittajansa siveelliselle tasolle, eikä siksi kvalifioitunut kolmen ohjelmakohdan ohjauksen piiriin.
Aivan lopussa pohdiskeltiin ihmisen toiminnan vaikutusta hänen karmaansa ja sitä, miten pitäisi toimia, jotta karma kääntyisi suotuisaksi. Mutta siihenkään kohtaan ei löytynyt ohjenuoraa. Kaiken eettisyyden hehkuttamisen keskelläkään ei osattu nimetä yhtäkään toimintatapaa, käytännettä tai edes käskyjen sarjaa, joka kirkastaisi eron oikean ja väärän välillä.
Minun käsitykseni 1800-luvun jälkeisen teosofian "toiminnallisesta" puolesta pysyi ennallaan.
Kommentit
Lähetä kommentti