Siirry pääsisältöön

Esoterismi länsimaisessa kulttuurissa — normatiivi­suu­den vastaisuus ja hyljeksitty tieto

⨁ Otsikko on käännös keväällä 2025 ilmestyneen teoksen nimestä Esotericism in Western Culture — Counter-Normativity and Rejected Knowledge. Se on Amsterdamin yliopiston professori Wouter Hanegraaffin uusiksi kirjoittama ja laajennettu laitos vuoden 2013 teoksesta Western Esotericism: A Guide for the Perplexed, jonka tekijä nyt julistaa vanhentuneeksi. En ole vuoden 2013 laitosta lukenut, joten en osaa sanoa olisiko se saanut minussa aikaan samanlaisia väristyksiä — mutta tätä uutukaista en saanut laskettua käsistäni. Minua vuotta vanhempi kirjoittaja on kiistatta hengenheimolaiseni ja professorina auktoriteetti, johon voin tukeutua.

Esoterismi ≈ hyljeksitty tieto

Määriteltyään ensimmäisessä luvussa esoterismin Hanegraaff tiivistää toiseen lukuun hyljeksityn tiedon historian. Hän tuntee kentän luonnollisestikin huomattavasti laajemmin kuin minä, mutta niissäkin aiheissa, jotka väitän tuntevani hyvin, hänen käsittelynsä sai minut huudahtamaan: "Juuri niin! Tuolla tavalla minäkin olen asian hahmottanut!" Moista en ole aiemmin vastaavanlaisissa yleisesityksissä kokenut. Tavallisesti niistä on aina löytynyt jotakin oikaistavaa.

Kolmanteen lukuun Hanegraaff yrittää saada mahtumaan kirjansa Esotericism and the Academy perusajatuksen, joka on myös siis Esoterismi länsimaisessa kulttuurissa -teoksen kantava ajatus ja julistus: Miten eurooppalaisen älymystön —ja suuren yleisönkin— polemiikki teki esoterismista hyljeksityn tiedon kaatopaikan?

Kyseessä on ajallisesti hyvin pitkä kehityskaari. Hanegraaff jakaa sen kolmeen jaksoon: 1) uskonpuhdistusta edeltävään aikaan, 2) eurooppalaiseen protestantismiin ja 3) nykyaikaan. Mainittuina aikoina on eurooppalainen identiteetti hahmotettu hieman eri tavoin, mutta aina ylimielisesti se poissulkien, mikä on nähty länsimaiseen ylemmyyteen sopimattomana — pakanallisena, taikauskoisena, vääräuskoisena, irrationaalisena tai muutoin tolkuttomana.

Uskonpuhdistusta edeltävä aika

Varhaiset kristityt halusivat tehdä pesäeron juutalaisiin, mutta myös pysytellä etäällä vallalla olevasta "pakanuudesta". Tertullianuksen (n. 160–220) kuuluisa lausahdus kiteyttää pyrkimyksen.

Quid ergo Athenis et Hierosolymis? Quid academiae et ecclesiae? Quid haereticis et Christianis?
Mitä yhteistä on Ateenalla ja Jerusalemilla, akatemialla ja kirkkolla, vääräoppisilla ja kristityillä?

Toisaalta varhaiset kristityt elivät aikana, jolloin mitään uutta oppia ei otettu tosissaan. Vakavasti otettavalla elämänkatsomuksella, uskonnolla tai filosofialla tuli olla vahvat juuret menneisyydessä. Edellinen johti siihen, että kristityt halusivat nähdä juutalaisten pyhät kirjoitukset omina juurinaan "vanhana testamenttina", jotka olivat muinaisuutensa vuoksi myös muiden viisausperinteiden lähde. Näin ollen toisistakin katsomuksista sai ammentaa, jos ne nähtiin yhteensopiviksi katolisen uskon kanssa.

Eurooppalainen protestantismi

1500-luvun lopulla protestanttiset ajattelijat päätyivät siihen lopputulokseen, että kristinuskon hellenismistyminen (edellä mainittu ammentaminen) oli kaiken pahan alku ja juuri. Jakob Thomasius (1622–1684) teki uudella tavalla eron raamatullisen uskonnon ja pakanafilosofian välillä. Protestantille tyypilliseen tapaan hän väitti, että raamatullinen usko perustui Jumalan suoraan ilmoitukseen ja että sillä oli siten absoluuttinen auktoriteetti. Pakanoiden filosofiset järjestelmät nojasivat puolestaan heikkoon ja erehtyväiseen välineeseen — ihmisjärkeen.

Nykyaika

Valistuksen ajattelijat omaksuivat em. protestanttiset argumentit ja kehittivät niitä edelleen tavoilla, jotka lopulta johtivat kokonaan kristinuskosta irtautumiseen. Jaakob Thomasiuksen poika Kristian Thomasius (1655–1728) käytti isänsä kriittisiä työkaluja tarkoituksenaan vapauttaa filosofian historia sen teologisista riippuvuuksista ja tehdä siitä itsenäinen akateeminen tieteenala. Kristian Thomasiusta on perinteisesti pidetty "saksalaisen valistuksen isänä". Hän inhosi synkretismistä yhtä paljon kuin isänsä, mutta väitti, että pakanallinen filosofia voitaisiin puhdistaa uskonnollisista ennakkoluuloista ja taikauskosta. Tuloksena olisi käytännöllinen ja hyödyllinen filosofia, joka olisi täysin vapaa metafysiikasta. Thomasiuksen esittämä menetelmä tuli tunnetuksi nimellä eklektisismi. Sen mukaan filosofian historioitsijan ei tule vain kuvailla kaikkia eri filosofisten koulukuntien väitteitä erotuksetta, vaan hänen tulisi ottaa aktiivinen rooli. Tuomarin tavoin hänen on uskallettava käyttää omaa rationaalista harkintakykyään "erottaakseen jyvät akanoista" — ja hyväksyä järkevät ja hylätä tolkuttomat ideat.

Aiheidemme kannalta em. menetelmän vaikuttavin muoto oli radikaali valistuksen eklektismi, jota edusti uraauurtava filosofian historioitsija Kristof August Heumann (1681–1764), jota joskus myös "Göttingenin Thomasiukseksi" kutsutaan. Heumann oli vahvasti sitä mieltä, että filosofian historiaa ei voitaisi vakiinnuttaa lailliseksi akateemiseksi tieteenalaksi, ellei sitä puhdistettaisi kaikesta jäljellä olevasta "pakanallisesta taikauskosta". Heumann julisti, että nykyisin esoterismiksi kutsumamme ilmiön tuli lopullisesti kadota virallisesta filosofisesta ja akateemisesta keskustelusta. Aiemmat älymystön edustajat olivat pitäneet pakanoita ja kerettiläisiä (ts. esoteerikkoja) vakavina ja vaarallisina vastustajina, mutta Heumann yksinkertaisesti hylkäsi heidät hölmöinä ja idiootteina. Heillä ei ollut oikeutta tulla otetuksi vakavasti, eivätkä heidän arvottomat kirjoituksensa ansainneet paikkaa akateemisissa kirjastoissa eivätkä missään muuallakaan. Ne pitäisi heittää "Kankkulan kaivoon". Unohduksen alhoon päätyivät kaldealaiset ja egyptiläiset filosofiat, hermetismi, uusplatonismi, qabbala ja uskonpuhdistuksen aikainen kristillinen teosofia, vain muutamia mainitakseni.

Surullinen totuus on, että 1700-luvun jälkeinen akateeminen tutkimus tuli pohjimmiltaan noudattamaan Heumannin neuvoja. Tätä jatkui oman kokemukseni mukaan ainakin viime vuosituhannen taitteeseen asti. Orwellilaisittain Helsingin yliopistossa suhtauduttiin opiskeluaikoinani kaikkiin asioihin objektiivisesti, toisiin asioihin suhtauduttiin vain objektiivisemmin kuin toisiin.

Synninpäästö

Hanegraaffin esille nostamat asiat eivät rajoitu akateemiseen maailmaan. Eikä hän kuuluu niiden "yhden ajatuksen miesten" joukkoon, joiden kirjoja kurssikaverini kauhisteli, kun joutui niitä tenttimään. Edellä yritin tiivistää Hanegraaffin ainakin kahden teoksen keskeisen sanoman, mutta yksin Esoterismi länsimaisessa kulttuurissa sulkee sisäänsä sellaisten yksityiskohtien, ajatusten, yhteenvetojen, määrittelyjen ja syy- & vaikutus -suhteiden kirjon, että se tulee vaatimaan kirjaan palaamista kerran jos toisenkin. Minun tapauksessani teoksen vetovoimaa lisäsi tunne siitä, ettei Hanegraaff jättänyt mainitsematta yhtäkään kirjaa, jonka itse olen esoterismin saralla lukenut. Olemme eläneet hyvin samanlaisessa henkisessä ympäristössä. Mutta pisteenä i:n päällä oli aukoton selitys sille, miksi minulta jäi kirjoittamatta gradu William Butler Yeatsin elämänkertojen tavasta käsitellä runoilijan esoteerista ajattelua. Ehkäpä syynä ei ole yksin saamattomuus, jos joutuu kamppailemaan toista vuosituhatta vanhaa asennetta vastaan.

Katumusharjoitus

Hanegraaff esittää tilanteen normalisoimiseksi toimenpiteitä, joille hän on antanut nimet anti-eklektismi sekä normatiivisuuden vastaisuus.

Anti-eklektismi ei tarkoita vallitsevan tilanteen päälaelleen kääntämistä, jossa raamatullinen monoteismi ja tieteellinen rationalismi asetettaisiin "pahiksen" asemaan (tendenssi, josta Hanegraaff väittää nähneensä jo merkkejä). Uudenlaisen historiankirjoituksen pitäisi vain luopua näkemästä ilmiöitä Eurooppa-keskeisesti akseleilla keskeinen—marginaalinen, ylempiarvoinen—alempiarvoinen, oikea—väärä sekä hyvä—paha.

Luopumisessa meitä auttaa normatiivisuuden vastaisuus, eli pyrkimys paljastaa asenteitamme ohjaavat piilonormit ts. mekanismit, jotka saavat meidät pitämään asioita itsestäänselvinä.

Juuri tässä kohdassa Hanegraaffin ohjelma murtautuu akateemisen maailman ulkopuolelle. Väitämme elävämme pluralistisessa ja suvaitsevassa Euroopassa, mutta jatkuvasti törmäämme ajatuksiin ja ilmiöihin, jotka todistavat aivan jotakin muuta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lähtökohta

⟠ Ἀλλ' οὔτ' ἀπολέσθαι τὰ κακὰ δυνατόν, ὦ Θεόδωρε ‑ ὑπεναντίον γάρ τι τῷ ἀγαθῷ ἀεὶ εἶναι ἀνάγκη ‑ οὔτ' ἐν θεοῖς αὐτὰ ἱδρῦσθαι, τὴν δὲ θνητὴν φύσιν καὶ τόνδε τὸν τόπον περιπολεῖ ἐξ ἀνάγκης. διὸ καὶ πειρᾶσθαι χρὴ ἐνθένδε [b] ἐκεῖσε φεύγειν ὅτι τάχιστα. φυγὴ δὲ ὁμοίωσις θεῷ κατὰ τὸ δυνατόν· ὁμοίωσις δὲ δίκαιον καὶ ὅσιον μετὰ φρονήσεως γενέσθαι. Voi Theodoros, ei pahaa voi saada häviämään. Hyvälle täytyy aina olla olemassa jokin vastakohta. Se ei voi asustaa jumalien joukossa, joten sen on pakko oleilla ihmisluonnossa ja täällä maailmassa. Siksi täytyy yrittää paeta [b] täältä sinne niin pian kuin suinkin. Pakeneminen taas on kehittymistä mahdollisimman suuressa määrin jumalan kaltaiseksi, ja jumalan kaltaiseksi tuleminen on tulemista oikeamieliseksi ja hurskaaksi ja järjen mukaiseksi. Platon, Tht. 176a6–b3. Καὶ οὗτος θεῶν καὶ ἀνθρώπων θείων καὶ εὐδαιμόνων βίος, ἀπαλλαγὴ τῶν ἄλλων τῶν τῇδε, βίος ἀνήδονος τῶν τῇδε, φυγὴ μόνου πρὸς μόνον. καί – ja ; οὗτος αὕτη τοῦτο – t...

Historia toistaa itseään

✡ On mielenkiintoista huomata, että melkein kaikki, mitä kriittisesti suuntautuneet juutalaiset rationalistit ovat sanoneet Zoharin kirjoittajasta, Mooses Leonilaisesta, ovat samanhenkiset kristityt kirjoittajat sanoneet lähes sanasta sanaan siitä merkittävästä bysanttilaisesta mystikosta, joka omaksui Apostolien teoista 17:34 nimen Dionysios Areopagita ja joka kirjoitti 500-luvun taitteessa. Itse asiassa tekstien välinen yhtäläisyys ylittää Leonilaisen ja Areopagitan nerouden ja luonteen asettamat rajat. Kristillisen ja juutalaisen mystiikan historioissahan heidän asemansa on hämmästyttävän samanlainen. Scholem, Gershom, Major Trends in Jewish Mysticism, New York NY, Schocken Books, 1974